*

elinakeranen Elämä on kurkkudirektiivi

Miten kirjallisuuden tutkimus on muuttunut sadan vuoden aikana?

Lyhyt vastaus: Eino Leinoa ei enää mainita Kasimir Leinon pikkuveljenä.

 

Pitkä vastaus:

 

Kirjallisuudentutkimus korostaa monitulkintaista luonnettaan, mutta on olemassa vain yksi klassikoiden kaanon, joka ei ole sataan vuoteen muuttunut. Kirjallisuudentutkimus on yhtä lapsenkengissä kuin kirkon hallitsema tiede keskiajalla - totuudet ovat niin implisiittisesti määriteltyjä että niitä ei sovi kyseenalaistaa. Jumalan sana on totta, koska se sanotaan Raamatussa, Raamattu on totta koska se on Jumalan sanaa. Kirja kuuluu kaanoniin, koska se on arvokas, kirja on arvokas, koska se kuuluu kaanoniin.

 

Vertailen esimerkiksi Leena Kirstinän kirjaa Kirjallisuutemme lyhyt historia (2000, Tammi) ja B.F. Godenhjelmin oppikirjaa Suomalaisen kirjallisuuden historia (1906, 6. painos, Weilin & Göös). Godenhjelm esittelee suunnilleen samat kirjailijat 1900-luvulle asti kuin Kirstinäkin: Lönnrot, Agricola, Runeberg, Snellman, Kivi, Canth, Aho, Pakkala, Kallas, Kilpi, Linnankoski, Leino, Järnefelt muun muassa. Hieman ihmetyttää, jos vuonna 1900 määriteltiin ketkä ovat sen ajan hyviä kirjailijoita, ja tämän jälkeen käsitys ei ole mitenkään muuttunut. En väitä, että edellisen sukupolven klassikot pitäisi aina heittää kaivoon, mutta en tue varauksettomasti sitä ajatusta että klassikot ovat arvokkaita, koska ne on määritelty klassikoiksi.

 

Muutamia kirjailijoita oli joita en tunnistanut, mutta linjat ovat pääpiirteiltään samat. Myös painotuskertoimet ovat samansuuntaisia: esimerkiksi Kalevalan juonen esittely on katsottu monen sivun arvoiseksi. Godenhjelm tosin mainitsee yhdessä tai parissa kappaleessa mm. suomensukuiset kielet ja murteet, sananlaskut, loitsurunouden ja virsirunouden, mitä Kirstinä ei tee. Myös kieli on värikkäämpää, tunteellisempaa, kuten sen ajan asiatekstienkin tapa oli.

 

Onko kirjallisuuden kaanon tosiaan noin jäykkä? Verrattuna esimerkiksi psykologiaan, tutkimus oli vielä 50 vuotta sitten aivan huuhaaspekulointia ja totuudet ovat muuttuneet sen jälkeen moneen kertaan. Esimerkiksi aikanaan arvostettu saksalainen psykologian tutkija Müller-Freienfels teoksessaan haukkuu Freudia ja mainostaa frenologiaa - vuosi on 1945. Tiede voi muuttua, kirjallisuudentutkimus ei.

 

Tuntuisi, että kirjallisuuden tutkimuksessa hyväksyttäisiin erilaisia näkökulmia, olisi erilaisia kirjallisuushistorioita, eri näkökulmista, eri painotuksin. Mutta kaikkea kanssa. Kun ei ole ainoita oikeita totuuksia, ei niitä voi näköjään muuttaakaan. Tarkoittaako se, että kaanon tulee ikuisesti pysymään samana, että sen ulkopuolelle jääneitä teoksia ei koskaan löydetä? Millä perusteella sinä arvotat kirjoja?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Ei kai kirjallisuuden historian tutkimus ole kirjallisuuden tutkimusta, mitä se lieneekään ...
Mikä tiede mahtaa tutkia kirjailijoita?

Käyttäjän elinakeranen kuva
Elina Keränen

Joskus oli semmoinen kirjallisuuden tutkimuksen suunta kuin biografismi, mikä tutki kirjailijoita. Nykyään sitä ei enää käytetä "tieteellisessä" kirjallisuuden tutkimuksessa (kuulostipa paradoksaaliselta ;), mutta yllättävän monesti muistetaan mainita esimerkiksi että Brontën sisarukset elivät hiljaisessa pappilassa ja vau miten rikas mielikuvitus silti oli, ja muuta sellaista.

Anis Harran

Kirjallisuuden kaanon ei kerro siitä mitkä kirjat ovat olleet parhaita, vaan siitä mitkä kirjat koetaan tavalla tai toisella tärkeimmiksi ja muistetaan parhaiten. Niinpä moni helmi hukkuu antikvariaattien kätköihin ja sen löytävät sieltä vain asianharrastajat, jotka osaavat antaa arvoa sellaisellekin, mistä eivät ole kuulleet jostain auktoriteettilähteestä. Vastaavasti kaanoniin ja "tärkeäksi" kirjallisuudeksi voi päästä aivan muilla kuin kirjallisilla lahjoilla.

Hyvä esimerkki on ollut esimerkiksi kirjailijoiden ja runoilijoiden nostaminen jalustalle heidän poliittisten mielipiteidensä vuoksi, ei niinkään teosten. Sitten on hienoja kirjailijoita, joiden teosten joukosta jalustalle on nostettu jokin sellainen, joka ei todellakaan ollut heidän tuotantonsa parhaimmistoa (esim Rushdie, joka oikeasti on loistava kirjailija, mutta ei Saatanallisten säkeiden takia).

Itse ostan tai lainaan joskus kirjan sillä perusteella, että olen lukenut siitä arvostelun joka sai kiinnostumaan. (Usein siksi että arvostelija haukkui jotain kirjaa ja sen perusteella arvelin että kirjan täytyy itse asiassa olla hyvä.) Mutta paljon useammin luen kirjoja joko jonkun tuntemani ihmisen suosituksesta tai sitten satun löytämään ne itse.

Käyttäjän elinakeranen kuva
Elina Keränen

Joskus käy myös niin, että "tavallisten" ihmisten ja kirjallisuuden eliitin näkemykset eivät kohtaa: esimerkiksi Yrjö Kokko oli aikanaan suosittu ja luettu, mutta kirjallisuuden historiassa ei häntä juurikaan mainita. Teos Laulujoutsen mainitaan joskus siksi, koska se esti laulujoutsenta kuolemasta sukupuuttoon. Muita teoksia ei mainita oikeastaan missään, vaikka taso niissä on sama. Joidenkin mielestä Kokko ei ole tarpeeksi "kaunokirjallinen", kun hänen teoksissaan on aika paljon biologisia yksityiskohtia eläimistä ja luonnosta, mutta minusta se ei ole kovin hyvä syy, monia muitakin teoksia on joissa kaunokirjallisuus ja asiatieto kulkevat sulassa sovussa. Esimerkiksi Thomas Mann ja musiikki. (En silti nostaisi Kokkoa Mannin veroiseksi ;))

"Sitten on hienoja kirjailijoita, joiden teosten joukosta jalustalle on nostettu jokin sellainen, joka ei todellakaan ollut heidän tuotantonsa parhaimmistoa"
Totta, ja myös ihaillaan jotain teosta vain siksi, että sen on kirjoittanut kuuluisa kirjailija. En ymmärrä esimerkiksi runoilijoiden kokoomateoksia, joissa nostetaan hyvien runojen rinnalle joitain pöljiä tilaustöitä kuten satavuotisjuhlarunoja tai uran alkupään harjoitelmia. Aika yleistä on myös se, että kirjoissa esitellään runomittoja ja otetaan esimerkiksi joku kuuluisuus, ja esitellään, että tästä ja tästä säännöstä voi tehdä poikkeuksen, koska tämä kuuluisuus on tehnyt sellaisen poikkeuksen. Myös kuuluisuudella voi tulla virheitä ja lipsahduksia, eikä kukaan yksittäinen runomitan osaaja määrää millaisia poikkeuksia saa tehdä.

Mullakin usein herää kiinnostus arvostelijoiden haukkumisista, erityisesti silloin jos haukutaan pitkäveteiseksi :)
Se on aika sattuman kauppaa, hyvien kirjojen löytäminen.

Käyttäjän juhanikahelin kuva
Juhani Kahelin

Kuinka ihanaa lukea tällaista pohdiskelua kaiken tämän vaalihuuman, syyttelyn ja kehunnan keskellä - onneksi se tänään loppuu.

"Kirjallisuudentutkimus - kuin kirkon hallitsema tiede keskiajalla". Tuossa on perää.

"...hyväksyttäisiin erilaisia näkökulmia, olisi erilaisia kirjallisuushistorioita, eri näkökulmista, eri painotuksin..."

Miksikähän tuollaista ei synny? Tutkimusta kai tehdään vain yliopistoissa, montako (kirjallisuuden)laitosta yliopistoissa on? Liekö neljä? Siellä akateemiset rituaalit, täytyy tuntea oman tieteen traditio, tulla hyväksytyksi yhteisöön, päästä lehtoriksi jne. Samaa jauhava professio?

On kirjoittajalla itselläänkin (siis Elinalla) yksi kaanon. Hän olettaa itsestään selvästi että kirjallisuus koostuu "teoksista", "kirjoista".

Ensinnäkin: mikä ehdollistaa teoksen synnyn? Miksi jostain tekstistä syntyy "teos", toisesta ei? Kirjallisuuden portinvartijat, instituutiot, vaientajat, syrjäyttäjät.

Toiseksi: voisiko teoksen käsitteen heittää menemään. Teoksen korvaa - tietyllä tavalla - vaikkapa netti, vuorovaikutteisuus, jatkuva prosessi. Netillä on kummaa vetovoimaa, liekö hyvä vai paha. Itse luin ennen iltakaudet kirjoja, nyt imeytyy aina vaan koneen ääreen. Vaikka täällä netissä on kammottavasti hölöhölöä, täällä on myös ihania herkkupaloja. Eroavatko ne välttämättä Juhani Ahon tai Minna Canthin "teoksista"?

Voisiko nettiperusteinen kirjallisuus olla tavallisen kansan, portinvartijoiden kaanonistaan ulossulkeman, kapina kirjallisuuden instituutioita ja kirjallisuuden kaanon-tutkijoita vastaan? Pannaan kirjallisuus uusiksi.

(Eikös siellä Jyväskylässä ollut toinenkin Elina? Jokinen joka kirjoitti 'Vallan kirjailijat'. Ollut hiljaista.)

Käyttäjän elinakeranen kuva
Elina Keränen

"On kirjoittajalla itselläänkin (siis Elinalla) yksi kaanon. Hän olettaa itsestään selvästi että kirjallisuus koostuu "teoksista", "kirjoista"."

Tämä oli hyvä. Tutkimuksissa voitaisiinkin enemmän lainailla eri formaattien mestareita, esimerkiksi Don Rosa ansaitsisi maininnan sekä taide- että kirjallisuushistoriassa. Sarjakuva on perinteisesti määritelty viihdeformaatiksi, on hankalampi erottaa taitavuutta jos teos on tavallaan halvoissa kehyksissä. Esimerkiksi Ilkka Remeksen henkilöhahmoissa on joskus jotain sellaista, että pitäisi saada dekkarius pois edestä hämäämästä että näkisi tarkemmin. Korkeakirjallisemmissa teoksissa on monia henkilöhahmoja, jotka ovat paljon latteampia kuin jotkut Remeksen luomukset.
Toisekseen Austenit ja Brontët verrattuna vaikka Madeleine Brentiin ja Danielle Steeleen. Ei niissä juuri muuta eroa ole, kuin että Austen ja Brontë kirjoittivat aikana, jolloin naiskirjailijoita ei juuri ollut. Niiden kallis kehystys johtuu ajankohdasta, ei teoksista itsestään.

Postmoderni taide on oppinut käyttämään poikkitaiteellisuutta ja erilaisia formaatteja hyväkseen. Kirjallisuuden (ja taiteen) tutkimus taipuu tutkimaan poikkitaiteellisuutta, mutta ei suostu itse käyttytymään "poikittain".

"akateemiset rituaalit, täytyy tuntea oman tieteen traditio, tulla hyväksytyksi yhteisöön, päästä lehtoriksi jne." Olettaisin, että hyväksymistä on vaikeampi hankkia, jos ei suostu oikeisiin mielipiteisiin. Luultavasti saa ihan vapaasti kirjoittaa väitöskirjoja sarjakuvasta ja dekkarista korkeakirjallisuutena, mutta ei sillä paljon kunnioitusta hankita.

"Vaikka täällä netissä on kammottavasti hölöhölöä, täällä on myös ihania herkkupaloja. Eroavatko ne välttämättä Juhani Ahon tai Minna Canthin "teoksista"?" Totta, miksipä ne olisivat vähemmän arvokkaita? Halvat kehykset, vaikeampi arvioida objektiivisesti.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset